Kiitos sinulle valkoinen heteromies
/
Eräs lukija kysyi kerran multa:
”Miksi sä aina kirjoitat rasismista ja muusta, etkö sä väsy?”
Ajattelin ensin vastata lyhyesti, mutta tässä tulee nyt pidempi vastaus:
Olen monesti miettinyt keski-aikaa ja sen aikaisia hirmutekoja. Kuten noitavainot, naisvaino ja -pelko, jolla miehet oikeuttivat satojen naisten julkisen, raa’an teloittamisen, usein polttamalla. Olisiko minulla ollut rohkeutta puolustaa näitä viattomia, kauniita punahiuksisia naisia?
Olisinko minä osallistunut mielenosoituksiin Ginger Lives Matter- kylttien kanssa? Todennäköisesti en. Näin mustahiuksisena asia ei olisi koskenut minua ja olisin ollut hyvässä turvassa. Toisaalta, mustaihoisena naisena asiani olisivat olleet todennäköisesti vielä huonommassa kunnossa, en tiedä.
Olen myös miettinyt, millainen osa minulla olisi ollut historiassa vain muutama vuosikymmen sitten, kun hiljainen enemmistö, ”tolkun ihmiset”, päättivät katsoa muualle ja pyöritellä sormiaan, kun miljoonia ihmisiä kuljetettiin niin kutsutuille työleireille. Todennäköisesti olisin päässyt junamatkalle itsekin, ensimmäisten joukossa.
Miksi teitä kiinnostaa?
Mutta, kiitos sinulle valkoinen heteromies (Valkoinen symboloi viattomuutta, puhtautta ja iloa, Wiki).
On ollut ilo huomata miten muutkin kuin syrjinnän ja rasismin kohteena olevat ihmiset heräävät ja alkavat puolustamaan vähemmistöjä. Ihmiset, jotka voisivat käyttää aikansa postaamalla pinkeistä kännykänkuorista, käyttävät aikansa mieluummin protestoimalla mielenosoituksissa minunkaltaisten ja muiden yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevien ihmisoikeuksien puolesta.
Tämä on ihmisryhmä, joka on aina kiehtonut minua. Miksi teitä kiinnostaa? Miksi te välitätte? Onko taustalla ehdoton, aidosta lähimmäisenrakkaudesta kumpuava halu auttaa vai onko rasismin vastustaminen pelkkä keino saada irtopisteitä tässä kierossa elämänpelissä?
Jos olisin valkoinen, miksi minua kiinnostaisi tummaihoisten syrjintä työ- ja asuntomarkkinoilla? Näin heteroseksuaalina miksi jaksaisin puhua seksuaalivähemmistöjen kivityksistä konsertiivisissa maissa ja itänaapurissa. Jos olisin mies, kiinnostaisiko minua naisiin kohdistuva seksuaalinen ahdistelu ilmiönä ja sanoisinko silloin #metoo. Vai olisinko miehenä vain hiljaa, tolkullisesti, koska ”eivät kaikki miehet ahdistele”.
Mä olen se keskustelu
Ymmärrän toki myös sen, että välillä on paljon helpompaa vaan ummistaa silmänsä ja katsoa muualle. Tätä tarkoittaa etuoikeus. Sitä, että voi päättää milloin osallistuu keskusteluun, milloin katsoo vierestä ja milloin ummistaa silmänsä kokonaan.
Minulla tosin ei ole tätä vaihtoehtoa. Minun elämä ja olemassa olo, Värillisenä ihmisenä, Naisena, Toisen polven maahanmuuttajana, on niin politisoitu ja täynnä negatiivisia stigmoja, että mä en pääse seuraamaan keskustelua sivusta. Minä olen sen keskiössä, pelinappulana. Mä olen se keskustelu.
Minulla oli ajatuksena kirjoittaa muista aiheista, jotka eivät liity mun ihonväriin tai rodullistamiseen. Halusin kirjoittaa mun uusista hienoista kännykänkuorista tai mun uudesta luomiväripaletista. Mutta on vaikeaa kirjoittaa pinkeistä kännykänkuorista, kun elää maailmassa, jossa ainoa asia mikä sua määrittää on sun ulkokuori. Tai on vaikeaa kirjoittaa mun uudesta värikkäästä luomiväripaletista maailmassa, joka yhtä’kkiä tuntuu niin mustavalkoiselta.
Kirjoittaminen voimaannuttaa
En kirjoita rasismista, koska se on kiva aihe. Kirjoitan rasismista, koska se on tämän ja niin monen muun yhteiskunnan syöpä. Puhuminen ja siitä kirjoittaminen on ainoa keino selvitä siitä. Ja en koskaan kirjoita vihaisena. Viha on lähtenyt musta pois jo kauan sitten. Ainoa tunne on turhautuminen, pettymys sivustakatsojiin ja uupumus. Kirjoittaminen voimaannuttaa, se parantaa. Se on mulle ja monelle ainoa tapa oksentaa tämä syöpä ulos, puhdistautua. Se antaa toivoa tulevaisuuteen ja uskoa siihen, että ehkä mä voin jonain päivänä, hyvällä itsetunnolla, kirjoittaa myös vähemmän maailmaa järisyttävistä aiheista. Esimerkiksi vaikka siitä mun upeasta uudesta luomiväripaletista.
”Miksi sä aina kirjoitat rasismista ja muusta, etkö sä väsy?”
No tässä tiivistetty vastaus sun kysymykseen:
Kirjoitan väsyneenä rasismista, vaikka se väsyttää ja samaan aikaan kirjoitan rasismista, jotta en väsyisi.
Kirjoittaja on myös intohimoinen potrettikuvaaja ja hän haluaa kuviensa kauttaa tuoda esiin ihmisten sisäistä kauneutta ja diversiteettiä.
Tässä linkki Kirsin valokuvaus kotisivuille:
Kirsi Mutshipule
Kirsi Mutshipule on Porvoossa syntynyt ja Helsingissä kasvanut kansainvälisen sosiaalityön opiskelija.
Hän on pitkään toiminut Suomessa vapaaehtoisena rasismivastaisessa työssä ja aktivistina. Kirsi on blogisti ja hän ottaa kirjoituksissaan kantaa sosiaaliseen epäoikeudenmukaisuuteen sekä tasa-arvoon.
Kirsi on myös intohimoinen potrettikuvaaja ja hän haluaa kuviensa kauttaa tuoda esiin ihmisten sisäistä kauneutta ja diversiteettiä.
